Sota Ukrainassa on seurausta kuoleman palvonnasta Venäjällä, sanoo historioitsija ja sosiologi Dina Hapajeva verkkolehti Vjorstkan haastattelussa. Tutkija kertoo, miten "kuoleman ilot" ovat ilmestyneet Venäjän propagandaan ja miksi tällaisen virallisen ideologian kehitys on luonnollista.
Vladimir Putin tapasi marraskuun lopussa "sotilaiden äitejä". Hän sanoi Luhanskin alueella poikansa menettäneelle naiselle, että "me kaikki lähdemme jonain päivänä tästä maailmasta". Poika oli presidentin mukaan "saavuttanut tavoitteensa" eikä hän ollut "kuollut turhaan".
Vastaavia ajatuksia ovat ilmaisseet myös venäläiset propagandistit. Vladimir Solovjov sanoi tammikuun alussa televisiossa, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, sillä "mehän pääsemme taivaaseen". Näyttelijä Dmitri Pevtsov on lausunut, että venäläiset osaavat paremmin kuin kukaan muu "rakastaa, olla ystäviä ja kuolla". Politologit ovat alkaneet alkaneet puhua Venäjällä harjoitetusta "kuoleman propagandasta".
Historioitsija ja sosiologi Dina Hapajevan mukaan kuoleman palvonta ja ajatus "puhdistavasta maailmanlopusta" on jo pitkään ollut osa Putinin puhetapaa. Venäläisille tarjotaan köyhän, merkityksettömän ja toivottoman elämän sijaan kuolemaa "isänmaan puolesta". Tärkeintä on vihollisen tuhoaminen, oma kuolema ei ole niin olennaista. Samalla on selvää, että Putin ja hänen lähipiirinsä eivät itse tavoittele "kuoleman iloa", vaan toivovat selviytyvänsä katastrofista.
Hapajevan mukaan tämä yksinkertainen ja barbaarinen ajatus on peräisin keskiajalta, jolloin ihmiselämää ei pidetty arvokkana, vaan alamaisille tarjottiin kuolemaa isäntänsä puolesta. Putin on omaksunut ajatuksen ja käyttää sitä hyväkseen.
Putinin tullessa valtaan hän tarvitsi ideologian, johon tukeutua. Länsimainen ajattelu, jossa arvostetaan ihmisoikeuksia ja jokaisen ihmisen elämän arvoa, ei sopinut hänelle. Läntiselle ideologialle tärkeät ajatukset vallanvaihdosta ja poliittisesta kilpailusta olivat ristiriidassa presidentin pyrkimysten kanssa.
Kommunismi ei myöskään sopinut Putinille, koska kommunistit olivat hänen tärkeimpiä poliittisia vastustajiaan. Silloin apuun tulivat radikaalit nationalistit ja ortodoksiset ääriliikkeet. Niiden lännenvastaiset ja itsevaltaiset ajatukset soveltuivat presidentille.
Hapajeva mainitsee esimerkkinä entisen Pietarin metropoliitan Ioann Snytshovin, joka on perustanut Venäjän kaikkien tsaarien ja hallitsijoiden kanonisointia kannattavan ortodoksilahkon. Vuonna 1994 ilmestyneessä kirjassaan "Hengen itsevaltius" Snytshov kirjoittaa, että terrori on paras tapa hallita venäläisiä. Hän puolustelee Iivana Julmaa ja kutsuu tätä "pehmeäksi ja luonteeltaan lempeäksi" hallitsijaksi, joka kärsi joutuessaan rankaisemaan ihmisiä. Snytshov kiistää opritshninan rikokset kuten Novgorodin tuhoamisen ja Maljuta Skuratovin tekemän metropoliitta Filippin murhan.
Snytshovin ajatuksiin tarttui Aleksandr Dugin. Hän sanoo suoraan, että "puhdistavaa apokalypsia" ei voida välttää. Dugin väittää julkaisuissaan, että maailmanloppu ei tule itsestään, ja siksi Venäjän kansan on tuotava se kaikin voimin lähemmäs. Dugin kuului vielä 1990-luvulla marginaaliin, mutta noin vuodesta 2004 lähtien nationalistit ja imperialistit ovat pyrkineet aktiivisesti presidentin hallinnon suosioon ja onnistuneet siinä erittäin hyvin.
Dugin ja hänen työtoverinsa kuten stalinisti Aleksandr Prohanov kuuluvat nykyään Kremlin suosimaan Izborskin kerhoon. Putinin lausunnoissa on suoria lainauksia Snytshovilta ja Dmitri Medvedevilla Duginilta. Hapajevan mukaan Putin ei tietenkään ole lukenut kaikkia Venäjän äärioikeiston kirjoituksia, mutta joku välittää hänelle heidän ajatuksiaan. Kremlin ideologit käyttävät niitä jatkuvasti ja esittävät ne ominaan.
Putinin aikana Venäjän historiapolitiikassa on muotoutunut kaksi keskeistä suuntausta: uudelleenstalinisointi ja uuskeskiaikaisuus. Tämä näkyy selvästi tavassa, jolla Iivana Julman ja Stalinin muistoa vaalitaan. Valtion rahoilla on kuvattu lukuisia elokuvia, joissa heidät esitetään positiivisessa valossa. Stalinille pystytettyjä muistomerkkejä on jo vaikea laskea.
Presidentti ei tietenkään halua itse palata Stalinin kaudelle tai varsinkaan keskiaikaan. Venäjän keskiajan ja stalinismin ylistäminen ovat hänelle työkaluja demokratian vastaisten arvojen levittämisessä. Venäläiset ottavat tällaisen propagandan suopeasti vastaan, minkä huomaa vaikkapa sodanvastaisten mielenosoitusten mittasuhteissa. Koko maassa vain muutama tuhat ihmistä lähti kaduille, ja heidät tukahdutettiin helposti.
Hapajevan mukaan avaimen Venäjän hyökkäyssotaan tarjoaa Euraasia-liikkeen jäsenen ja entisen duuman varapuheenjohtajan Mihail Jurjevin kirja "Kolmas imperiumi: Venäjä sellaisena, kuin sen pitäisi olla", joka ilmestyi vuonna 2006. Kirja kuvaa askel askeleelta Venäjän valtakunnan palauttamista, joka alkaa Krimin valtauksesta ja sodista Georgiaa ja Ukrainaa vastaan. Se päättyy Amerikan ja Länsi-Euroopan valloitukseen.
Jurjevin mukaan venäläisen sivilisaation lännelle tarjoamia aarteita ovat esimerkiksi miesryhmien yhdessä järjestemät ryyppäjäiset eli brattshinat, jotka päättyvät veljelliseen tappeluun. Kirjoittaja uskoo, että tämä instituutio on yksi Venäjän yhteiskunnan peruspilareista, joka heijastaa parhaiten venäläistä kansanluonnetta. Toinen hänen mainitsemistaan ainutlaatuisista venäläisistä perinteistä ovat nyrkkitaistelut.
Kirjassa julistettu aggressiivinen militarismi on ollut virallisen ideologian perustana Putinin valtakauden alusta lähtien. Venäjää tulee pelätä, ja siinä on sen suuruus. Juuri tästä johtuu ydinaseiden ja uusien "superohjusten" kalistelu. Kun presidentti kutsuu uutta ydinasetta lahjaksi Venäjälle, eikö se ole paras esimerkki siitä, miten vähän hän arvostaa maanmiestensä elämää? Nykyinen sota on seurausta Venäjällä jo pitkään harjoitetusta kuoleman palvonnasta.
Sama kuolemankultti on maksanut pelkästään saksalaisille ainakin kymmenen miljoonaa ihmishenkeä. Hapajevan mukaan on kuitenkin väärin verrata Venäjän nykyistä ideologiaa kansallissosialismiin tai kommunismiin. Ne molemmat olivat suuntautuneet tulevaisuuteen, kun taas Venäjän uuskeskiaikainen ideologia katsoo menneisyyteen.
Kuolemaa palvotaan Hapajevan mukaan myös länsimaisessa populaarikulttuurissa, mutta siellä kyse on vain viihteestä. Demokratia ei estä katsomasta elokuvia maailmanlopusta, mutta demokraattinen yhteiskunta kunnioittaa ja suojelee yksilön vapautta ja ihmisoikeuksia.
Venäjän tilanteen tekee ainutlaatuiseksi se, että ortodoksisen ääriajattelun, imperialistisen ideologian ja apokalyptisten tunteiden sekoituksesta on tullut osa valtion virallista diskurssia. Ihmisille on kahdenkymmenen vuoden ajan kerrottu, että Stalin oli sankari ja opritshnina oli ihanaa. Terrorin propagandasta on tullut osa television kanssa elävien venäläisten arkea.
Totalitaarisessa yhteiskunnassa, jollainen Venäjä on Hapajevan mielestä
ollut vuodesta 2014 lähtien, ihmiset arvostavat omaa elämäänsä vähemmän
kuin demokratiassa. Mitä tulevaisuudennäkymiä voi olla kansalaisilla
yhteiskunnassa, joka kieltää ihmisen yksilöllisyyden arvon? Alamaiset
ovat totalitaarisen valtion omaisuutta, ja heidän on oltava valmiita
kuolemaan diktaattorin käskystä minä hetkenä tahansa.
Hapajevan mukaan on ilmeistä, että vain sotilaallinen tappio ja sen kauheat seuraukset voivat herättää venäläiset ja saada heidät arvioimaan uudestaan paikkaansa maailmassa. Tämä on ehkä ainoa tapa parantaa heidät imperialismin taudista ja keskiaikaisesta halusta menehtyä muiden kansojen orjuuttamiseksi. Vasta silloin venäläiset voivat ajatella uudelleen, minkä vuoksi kannattaa elää ja kuolla.
Venäjän uutiset
